Kun läheinen tekee itsemurhan

Suomessa tehdään 2,4 itsemurhaa päivässä. Se on Euroopan kärkikastia. Suomessa itsemurhat ovat 20–34-vuotiailla miehillä yleisin yksittäinen kuolinsyy. Vuoden 2012 aikana itsemurhan teki 887 henkilöä. Yksi heistä oli pikkuveljeni. Rakas, kultainen, joskus todella ärsyttävä pikkuveljeni.<3

Päivälleen kolme vuotta sitten makasin jo sängyssä ja häilyin unen rajamailla. Kello oli vähän yli puoli 11 illalla. Puhelin soi, ja ennen kuin edes tiesin kuka soittaa, aavistin, että jotain on tapahtunut. Se tunne vain vahvistui, kun puhelimen näytössä vilkkui "Äiti soittaa". Äiti ei ikinä soita siihen aikaan ennen kuin on viestillä varmistanut, että hereillä ollaan. Vastasin säikähtäneellä äänellä: "Mitä on tapahtunut?"
Äidin itkuinen ja hätäinen ääni vastasi: "Juha on yrittänyt hirttäytyä".

 

Mä en muista paljoakaan siitä illasta. Muistan vaan, että Esa arvas jotain sattuneen ja alkoi hokea "Ei jumalauta, ei, ei, ei tää oo totta". Mä romahdin sängylle. Makasin pää polvissa ja huusin eitä. Se tunne on maailman absurdein. Äidin itkun seasta sain selvää, että Juha on hengissä ja häntä viedään ambulanssilla sairaalaan. Juhan ystävä oli saanut Juhalta viestin ja hän oli Juhan myös löytänyt. Mä halusin uskoa, että apu oli ehtinyt ajoissa.

Juha ja Liinu-koira. Toisilleen niin rakkaat.<3

Se paniikki, mikä ihmisen valtaa, on ihan käsittämätön. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Ensimmäisen reaktion jälkeen mä toimin kuitenkin kuin kone. Pakkasin järjestelmällisesti kaikki tarvittavat mukaan ja pyysin Esaa soittamaan mulle taksin, jonka isä oli luvannut maksaa. Oli selvää, että siinä mielentilassa mä en pystyisi ajamaan yli 300 kilometriä keskellä yötä.

Me ollaan ajettu Esan kanssa meidän kodin ja tuon sairaalan väli miljoona kertaa, kun käydään tapaamassa mun sukulaisia Etelä-Pohjanmaalla. Joka kerta se tuntuu pitkältä, mutta tuona yönä matka kesti ikuisuuden. Kaiken lisäksi oli pimeää ja vettä vihmoi niin, että ajourille oli muodostunut isoja lammikoita. Mä muistan sen, koska pyysin taksikuskia ajamaan vähän kovempaa, mutta hän kieltäytyi säähön vedoten.

Koko matkan mä soitin vuoroin äidille ja vuoroin isälle. Taisin muutamat viestit laittaa serkuillekin. Juttelin taksikuskin kanssa ja kerroin syyn pitkään matkaan sekä itkuisuuteeni, ettei hän pitäisi mua ihan hulluna ja sekopäänä.

Kello oli muistaakseni noin neljä aamuyöllä, kun mä vihdoin pääsin sairaalan pihaan. Äiti oli mua vastassa. Yhdessä me käveltiin ensiavun läpi teho-osastolle, jossa Juha makasi. Suuhun meni intubaatioletku, rinnassa oli lätkiä ja korvannipukassa klipsi, joka mittasi pulssia. Kaulassa oli ruma hiertymä. Ilman niitä kaikkia, Juha olisi näyttänyt ihan vain nukkuvalta.

En muista, oliko Juha vaivutettu jo silloin keinotekoiseen koomaan. En muista kauanko Juha oli teho-osastolla tai neuro-osastolla ennen siirtoa kotipaikan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Muistan vain, että ne seuraavat seitsemän viikkoa olivat helvetin pitkiä.

Aika pianhan selvisi, että hapenpuutteen aiheuttamat aivovauriot olivat massiivisia, käytännössä vain oma hengitys toimi. Kaikki muu oli mennyttä. Juha oli roikkunut hirttoköydessä 25 minuuttia. Lääkäri sanoi, että jos ihme tapahtuisi ja Juha heräisi, hän olisi vakavasti vammainen. Tehtiin päätös, että Juha saa mennä. Mitä elämää se olisi, ettei ymmärtäisi tästä maailmasta enää mitään? Juha oli valinnut lähteä, sitä päätöstä oli kunnioitettava.

Juha otti vajaa vuosi ennen kuolemaansa tatuoinnin. Oliko se hätähuuto?

Seitsemän viikon aikana me katseltiin vierestä, miten Juha kuihtui rotevasta lätkäjätkästä luisevaksi pikkupojaksi. Me istuttiin päivittäin Juhan vierellä. Ja vaikka aivotoimintaa ei lääkäreiden mukaan ollut, niin siitä huolimatta mä uskallan väittää, että Juha tiesi meidän olevan siellä. Joka kerta, kun me lähdettiin pois Juhan viereltä ja hyvästeltiin, kyynel vierähti Juhan silmäkulmasta.

3.7.2012 äiti soitti mulle noin kahdeksan aikaan illalla. Ja taas mä aavistin, että nyt on hätä. Juha oli mennyt huonompaan kuntoon ja hengitys oli alkanut hiipua. Mä pohdin, että lähdenkö ajamaan vasta aamulla. Jahkaamisen jälkeen me istuttiin Esan kanssa autossa noin puoli 11. Kellonaika oli sama kuin ensimmäisellä kertaa. Äidin ääni sanoi hiljaa: "Juha on päässyt nyt pois".

Me ei Juhan kanssa tultu aina toimeen. Varsinkin teini-ikäisinä oltiin todella huonoissa väleissä ja me riideltiin paljon. Kun mä muutin pois kotoa ja molemmat aikuistuttiin, niin meidän välitkin parani. Ainoa asia, mitä mä kadun, on se, että meidän viimeinen keskustelu käytiin tekstiviestein mun syntymäpäivänä, viisi päivää ennen Juhan tekoa. Mä kiusoittelin Juhaa yhdestä tytöstä ja Juha suuttui siitä. Toki mä sain jättää hyvästit moneen kertaan sen seitsemän viikon aikana, mutta ei se oo sama asia.

Juha oli mua reilut kaksi vuotta nuorempi. Me siis liikuttiin pääasiassa eri porukoissa. Juhalla oli uskomaton huumorintaju ja hän jaksoi aina kiusoitella muita. Hän osasi myös kuunnella. Kun muilla oli murheita, niin Juha auttoi, mutta omista murheistaan ei puhunut kuin muutamalle ihmiselle. Ystäviä Juhalla ei tainnut olla kovinkaan monta, mutta kavereita ja tuttuja sitäkin enemmän. Siitä kertoo se, että siunaustilaisuus pidettiin tuomiokirkossa, ja suntion mukaan paikalla oli noin 400 ihmistä. Oli liikuttavaa, kuinka montaa ihmistä Juha oli pystynyt koskettamaan elinaikanaan.

Juhalle rakkain asia maailmassa oli Liinu-koira, tuo täysin kuriton vaalea labradorinnoutaja. Liinu muun muassa söi kaikki johdot ja taisipa se yhden handsfreenkin ahmaista. Mistä mä tiedän, että Juha rakasti Liinua? Ennen tekoaan Juha oli kirjoittanut jäähyväiskirjeen, jossa hän pyysi pitämään Liinusta huolta ja antamaan sille hyvän elämän. Liinu elelee nykyään mun isän luona. Juhan toive siis toteutui.

Juhan teon syitä ei pysty ikinä täysin ymmärtää, sillä paljon jäi pimentoon. Koko tapahtuma kun tuli ihan yllättäen. Jälkikäteen kuultiin, kuinka Juha oli muutamille puhunut, että "Vois vetää ittensä jojoon". Kukaan ei vain ymmärtänyt, että se oli totisinta totta.

Uskon, että Juhan teko oli monien sattumien summa. Liian paljon tapahtui lyhyessä ajassa: äidinisä kuoli vain puolivuotta ennen Juhan tekoa (Juha kuoli samassa huoneessa kuin paappa<3), oli rakkaus- ja rahahuolia sekä unettomuutta. Juhan jättämässä viestissä hän kertoi, että oli tullut umpikujaan, josta ei enää löytänyt muuta ulospääsyä.

Jotakin hyvääkin Juhan kuolemasta seurasi. Juhan ystävä, joka joutui näkemään Juhan narunjatkona, on nyt kuin osa meidän perhettä, vähän kuin pikkusisko mulle.<3 Tuettiin silloin paljon toisiamme. Muutenkin lähennyttiin varsinkin äidin ja äidin siskon sekä serkkujen kanssa entisestään. Lisäksi reilut viisi kuukautta Juhan kuoleman jälkeen, syntyi Juhan tytär.<3 Pieni ja kaunis tyttö, jossa elää pala Juhaa.

Meedio Lisa Williamsin mukaan osa sieluista on ohjelmoitu riistämään henkensä. Näillä hengillä on jokin tehtävä täällä. Yksi tehtävä oli mm. saada ihmiset lähentymään. Mä uskon, että juuri se oli Juhan tehtävä.

Ikävä on jatkuvaa. Enää se ei satu, se on muuttanut muotoaan. Elämä on jatkanut kulkuaan, ja niin sen pitääkin mennä. Välillä on kuitenkin vaikea muistaa, ettei Juha enää ole täällä. Monesti mä mietin, että voi kun voisin soittaa Juhalle ja kysyä tai kertoa jotain. Periaatteessahan mä voin vieläkin, vastausta mä en vaan enää saa. Eniten mua surettaa kuitenkin se, että Juha ei ikinä tavannut tytärtään eikä mun Murmelini pääse ikinä tapaamaan enoaan.

Muistona Juhasta, mun niskaa koristaa tauointi.

Tästä tuli todella pitkä ja sekava teksti, mutta toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti. Yritän joskus myöhemmin postata vielä enemmän tunteista ja ylipääsemisestä enemmän.

Juha <3 26.11.1990–3.7.2012

Tähän loppuun haluan linkittää Johanna Kurkelan laulun, jonka säkeitä käytettiin Juhan kuolinilmoituksessa. Lisäksi yksi serkkumme, joka ei hautajaisiin päässyt, oli laulanut laulun nauhalle ja se soitettiin kirkossa, kun äiti, minä ja Esa laskimme kallat Juhan arkulle.